Laiska lauantai.

Tänään aioin olla ahkera. Enpäs ollutkaan. Täytyyhän sitä kerran viikossa olla päivä, jolloin ei tee mitään opiskeluun liittyvää, eikö vain?

Siispä söin leivoksen ja luin Oliviaa. Kohta menen reippailemaan lenkille, illalla taidan katsoa Amélien.

Varsin mukava lauantai.

Ei mitään kummempia,

vastasin, kun kysyttiin kuulumisia.


Sen jälkeen pysähdyin hetkeksi miettimään kysymystä vähän tarkemmin. Pari mieltä kalvanutta asiaa on ratkennut ja olen taas tajunnut, kuinka puhuminen oikeasti auttaa. Syön neljättä päivää samaa ruokaa, koska en vain ole viitsinyt käydä kaupassa. Leipäkin loppui pari-kolme päivää sitten, mutta kylläpä sitä ilman leipääkin pärjää. Tulppaaneja kyllä kannan kotiin aina lisää, kun edelliset kuihtuvat pois. Blogia olen miettinyt päivittäin, mutta eipä ole vain ollut mitään kerrottavaa. Arki rullaa omaa rataansa ja päivät vain vilisevät ohi.

Tosiaan, eipä siis kuulu mitään sen kummempia.

Mitä sinulle kuuluu?

Tupsupipoinen herra.

Näen lähes päivittäin erään vanhemman herran. Hänellä on talvisin päässään sininen tupsupipo ja hän ulkoiluttaa pikkuista koiraa. Jos olen liikenteessä ennen kahdeksaa, he ovat vasta menossa kävelylle. Jos olen liikenteessä reilun puolen tunnin kuluttua, he ovat menossa kotiinpäin. Tai enhän minä tiedä, minne he menevät. Olen vain aina olettanut, että he menevät kotiin.

Minne he sitten menevätkään, on heidän ylitettävä vilkasliikenteinen katu. Jos liikennettä on paljon, ottaa mies koiran syliinsä ja kantaa tämän tien yli. Hiljaisempina päivinä koira kipittää edellä hurjan lujaa vauhtia, aivan kuin tajuten, että tien yli on mentävä aina nopeasti. Kadun ylitettyään he katoavat kulman taakse enkä näe, minne he menevät seuraavaksi. Seuraavana aamuna näen heidät jälleen uudestaan.

Olen nähnyt miehen melkein joka aamu puolentoista vuoden ajan. Minua alkaa aina hymyilyttää, kun näen tuon parivaljakon. Tuntuu, että minunhan pitäisi tervehtiä heitä, olenhan nähnyt heidät niin monta kertaa. Hehän ovat tavallaan minulle tuttuja.

Aina kun näen heidät, tulee mieleen myös eräs sana: kotiutunut. Pienessä kaupungissa, jossa olen kasvanut, jokainen tuntee toisensa. Tai ainakin tietää, että kenelle kukin on sukua, mihin perheeseen kuuluu. Täällä ei tiedä. Mutta joitakin samoja, tuntemattomia ihmisiä saattaa silti nähdä päivittäin. Heidät nähdessäni minulle tulee tunne, että minä olen osa tätä kaupunkia. Taidan olla kotiutunut tänne. Ja se on hyvä tunne.

***

Halusin kertoa teille tästä tupsupipoisesta herrasta vastauksena Olinan haasteeseen.

Tarkkaile opiskelu-/työkavereita, perheenjäseniä, ystäviä, vastaantulijoita, bussia odottelevia, ketä tahansa arvostavin silmin ja kerro mitä näet. Lisää mukaan kuva, jonka arvelet ilahduttavan lukijoita.

Koska en osannut päättää, kenet olisin haastanut (lista oli niin pitkä!), päätin jättää omalta osaltani haasteen avoimeksi. Olisi mukava lukea juuri sinun vastauksesi, joko tämän kirjoituksen kommenteissa tai omassa blogissasi. Jos otat haasteen vastaan blogissasi, niin kerrothan siitä minulle - tulen mielelläni lukemaan sinunkin tarinasi.

22.

Viime viikosta lähtien olen ollut 22-vuotias.

Tänään palasin vielä hetkeksi juhlatunnelmaan. Puin ylleni synttärilahjamekon ja kukitin itseni pihlajanmarjoilla. Sitten palasin arkeen kohdaten ääriään myöten täyttyneen tiskipöydän.

Suuri kiitos kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille, olipa hurjan kiva kuulla teistä hiljaisemmistakin lukijoista!

Ystävänpäivätoivotukset ja pieni toive.

Ihanaa ystävänpäivää teille ihanille.

Kiitos kun kuljette elämässäni mukana - osa blogin välityksellä, osa ihan oikeassakin elämässä.

Te ja teidän sananne ovat minulle tärkeitä.

Siispä minusta olisi hyvin, hyvin mukavaa, jos jokainen tämän lukenut sanoisi hei. Saa toki sanoa muutakin. Minusta olisi niin kiva tietää, keitä te kaikki olette.

Kimalteleva lauantai.

Olen ihastellut kimaltelevia puiden latvoja ja välkkyvää lunta.


En olisi millään malttanut lopettaa kuvaamista, vaikka varpaat ja sormet olivat aivan jäässä.


Olen syönyt paljon (lue: liikaa) herkkuja.


Olen kärsinyt eilisen kutomisvimman aiheuttamasta hurjan kipeästä jännetuppitulehduksesta (kättä särkee aivan hirveästi!).


Olen jälleen muistanut, että auringonpaistepäivinä talvi voi olla aivan ihana.

Eräänä iltapäivänä

aurinko paistoi ikkunoista sisään ja tuntui aivan keväältä. Senpä jälkeen sitä aurinkoa ei ole juuri näkynyt, minne lie kadonnut. Saisi tulla jo takaisin.

Löytöjä ja neljäs neljännestä.

Viikon kirppislöydöt: ne puolentoista euron kengät ja eilen löytynyt koru.
Lehtikorin pohjalta löytyi vielä muovikääreessä ollut Toastin talvikuvasto, jonka olin ihan kokonaan unohtanut. Voi miten ihania kuvia siinä onkaan. Onneksi löytyi.

***

Anjuska haastoi minut. Neljäs kuva neljännestä kansiosta.


Chinatown, Lontoo, kesäkuussa 2005. Matkan aikana olin jäädä auton alle ainakin viidesti, kuningattaren auto ajoi turistibussin edellä ja hotellihuoneen naapurissa asuneet suomalaisäiti tyttärineen huusivat toisilleen joka ilta.

sukkamieli, Olina, Hilja, Sanna - teidät on haastettu.

Punaista.

En ole koskaan ollut punaisen ystävä. Jotenkin olen kokenut sen liian hallitsevana, liian voimakkaana värinä itselleni.

Voisi sanoa, että punainen ei ole koskaan ollut minun värini.

Silti punaisia yksityiskohtia on huomaamattani ilmestynyt ympäri kotia. Pieniä, piristäviä, suloisia punaisuuksia.
Ja silti kävelin tänään kirpputorilta kotiin punaiset kesäkengät laukussani, vain 1,50 euroa köyhempänä. Ihmettelin koko kotimatkan ajan, miksen ollut aiemmin ostanut punaisia kenkiä. Nehän minulta olivat aina puuttuneet. Mutta eivätpä puutu enää.

Maanantain juttuja.

Aurinko paistoi ensimmäisiä kertoja tämän vuoden puolella olohuoneen nurkkaan - luksusta! Tuli heti niin keväinen olo, kun näki valon ja varjojen leikkivän seinällä.

Muutenkin olen tuntenut oloni jotenkin todella energiseksi. Ehkä syynä on se, että yksi stressin aihe katosi, kun eräs tentti on vihdoin ja viimein ohi. Enää yksi jäljellä!

Maijjan ja niinan tyynyompeluksien innoittamana nostin pitkästä aikaa ompelukoneen esille ja ommella surautin uuden tyynyn sohvalle näissä kuvissa näkyvästä kankaasta. Olisin ommellut sille myös parin, mutta vanu loppui kesken. Täytyy jatkaa huomenna kangaskauppareissun jälkeen. Kangaskaupassa tosin pitää kyllä kulkea alelaarin ohi silmät kiinni, sillä olen huomannut hamstraavani alekankaita ihan urakalla... Nytkin on iso kasa kankaita odottamassa inspiraatiota eikä lisää kyllä enää tarvitsisi.

Ja niin, melkein unohdin kertoa! Tilasin vihdoin ja viimein piikkimaton. Minulla on ollut vuosikausia jatkuvia niska-hartia-alueen särkyjä eikä mikään ole tuntunut auttavan. Olen myös viime aikoina huomannut olevani kuin mikäkin hermokimppu, lihakset ovat melkein koko ajan jännitystilassa. Jospa piikkimatto toisi helpotusta. Kunpa matto tulisikin pian, en malttaisi millään odottaa!