Omituinen tammikuu.

Tammikuu on ollut outo. Se on tuntunut kestävän ikuisuuden, vaikka päivät ja viikot ovatkin kuluneet nopeasti. Olen yrittänyt muistella, josko tämä kuu on aiemmin tuntunut samalta - en muista, en millään. Kai se on, en tiedä.

Tuntuu helpottavalta ajatella, että helmikuu on täällä ihan kohta. Toivon niin kovasti sen olevan helpompi, huojentavampi ja nimensä mukaisesti helmeilevämpi kuin tämä puuduttavan pitkä tammikuu.

Toivottavasti sinun helmikuusi on hyvä.

Uuvahtanut.

On vähän semmoinen olo, ettei millään jaksaisi eikä varsinkaan viitsisi tehdä mitään. Silti pitää koko ajan hörveltää ja tehdä ja mennä eikä voi vaan olla. Jos hetkeksikään istahtaa, niin kohta pitää jo hypätä pystyyn, koska omatunto alkaa kolkuttaa laiskottelusta. Silmissä vaan vilisee lista tekemättömistä asioista.

Ajatukset pyörivät ylikierroksilla ja aina vähän väliä havahdun miettimästä täysin aiheeseen liittymättömiä kysymyksiä. (Kuka on päättänyt, että vuorokaudessa on vain 24 tuntia? Kuka on päättänyt, että viikonloppuun kuuluu vain kaksi päivää? Kuka on päättänyt, että karhut voivat nukkua talviunta mutta ihmiset eivät?)

Vielä pari viikkoa ja sitten helpottaa, ainakin hetkeksi. Tuntuu vaan, että siihen on vielä niin valtavan pitkä aika. Siihen on monta tuhatta sanaa, monta sataa sivua ja aivan liian vähän tunteja vuorokaudessa.

Voi huokaus.

Espanjalaisia sanoja.

Istuin eräänä aamuna täydessä linja-autossa. Oli pimeää, kylmää, olin väsynyt ja myöhässä aikataulusta. Linja-autossa vallitsi perussuomalainen bussimeininki: kukaan ei avannut suutaan, mitä nyt yksi mutisi jotain hiljaa kännykkäänsä. Osa tuijotti ikkunoista ulos, osa tuijotti lattiaa, osa näytti tuijottavan tyhjään.
Kaikki istuivat hiljaisina. Tai siis melkein kaikki.

Bussin etuosassa istui kolme tyttöä. He puhuivat espanjaa, nauroivat, olivat iloisia ja pirteitä. En ymmärtänyt sanaakaan heidän puheestaan, mutta tulin silti jotenkin hirveän iloiseksi. Suljin silmäni ja kuvittelin hetken ajan olevani jossain aivan muualla, jossakin pienessä espanjalaisessa maalaiskylässä. Kaukana siitä kylmästä ja surkeasta aamusta.
Sitten joku painoi pysähdysnappia ja minä havahduin haaveistani.

Sen jälkeen päivä tuntui jotenkin paremmalta. Ne espanjalaiset sanat pelastivat päiväni.

Jippii, se toimii!

Voi hurja, olin täysin valmistautunut siihen, ettei kamera toimi. Mutta toisin kävi, se tosiaankin toimii! Olen niin innoissani!

Tekisi mieli ottaa useampiakin kuvia, mutta en raaski tuhlata filmiä heti kerralla... Lisää kuvia tulee siis aina silloin tällöin!

Vapaapäivä.

Kerrankin kun olisi voinut arkiaamuna nukkua pitkään, menin ja heräsin ennen kahdeksaa. Ja en tietenkään nukahtanut enää sen jälkeen. Pyh.

Ulkona paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta, pakkasta on parisenkymmentä astetta. Tekisi niin mieli ottaa kamera ja lähteä ulos kuvailemaan, mutta ei - pakko lukea tenttiin ja kirjoittaa pari koulutehtävää. Iltapäivällä ajattelin kuitenkin piipahtaa kirpputorilla.

Viikonloppuna testataan Polaroid-kamera, vihdoin ja viimein! Filmille luvattu viikon toimitusaika venyi melkein neljään, siksi viivästys. Jännittää nähdä, toimiiko kamera vai ei. Pidetään peukkuja, että toimisi!

Hiihtämässä

ensimmäistä kertaa moneen vuoteen.


Ala-asteaikoina pidin hiihtämisestä. Kävin hiihtämässä usein, pitkiäkin reissuja. Kerran lähdimme parhaan kaverini kanssa vain hiihtämään erästä metsäpolkua ja olimme reissullamme monta tuntia. Kyllä kotiväki oli jo odotellut, että minnehän asti ne tytöt oikein menivät.

Sitten tuli yläaste ja tuskaiset liikuntatunnit, jotka pilasivat ilon hiihtämisestä (ja oikeastaan kaikesta koululiikunnasta...) kokonaan. Lukiossa viimeisellä hiihtotunnilla vannoin, etten koske suksiin enää koskaan vapaaehtoisesti.
En, en, en.


Niin, koskaanhan ei saisi sanoa 'ei koskaan'.

Viime kuukausina on mieleen hiljalleen hiipinyt ajatus, että jospa sitä hiihtämistä pitäisi taas kokeilla. Jospa se ei olisikaan niin kamalaa, kun saisi ihan omaan tahtiin hiihdellä.

Tänään sitten otin ja lähdin hiihtämään. Ja mukavaahan se oli. Aion mennä pian uudestaan.

Ja mikä parasta: ne kouluaikaiset hiihtokammot on nyt voitettu.

Tehtävälistoja ja tonnikalaa.

Ulkona on hurjan kaunista. Koko kaupunki tuntuu peittyneen kimaltelevan kuurakerroksen alle. Aivan kuin maahan olisi kaadettu välkkyviä timantteja.

***

Kirjoitin itselleni tehtävälistan, jonka kiinnitin jääkaapin oveen. Pelkäsin, että unohdan tehdä jotain tärkeää, vaikka kaikki onkin jo kalenteriin kirjoitettu. Lisäksi minusta on hurjan mukava viivata tehdyt asiat yli. Tulee olo, että hihii, sainpahan tehtyä tuonkin asian pois roikkumasta. Poimintoja listasta; 'kopioi tenttimateriaalit', 'osta kopiokortti', 'varaa aika optikolle', 'järjestä liinavaatekaappi'.

***

Aion toteuttaa tänään samantien yhden listaan kirjoittamistani asioista. Teen ruoaksi tonnikalapihvejä uudella reseptillä, jonka löysin viikonloppuna. Toivottavasti maistuvat yhtä hyviltä kuin reseptin kuvassa näyttivät.

***

Vuorokausirytmini on yhä ihan sekaisin, joskin nyt olen sentään kartalla siitä, että tänään on tiistai.

-30°C.

Luulin eilen lähes koko päivän ajan, että on sunnuntai. Suorastaan hämmennyin illalla tajutessani, että olikin ollut keskiviikko. Lisäksi vuorokausirytmini on aivan sekaisin. Valvon myöhään ja nukkuisin niin mielelläni pitkään. Huomenna pitäisi nousta puoli seitsemältä, mikä tuntuu aivan utopistiselta ajatukselta. Täytyy varmaan laittaa ainakin kaksi herätyskelloa soimaan, että saan itseni ylös edes suht ajoissa.

Päivän sana taitaa olla kerrospukeutuminen, ainakin tällä vilukissalla. Lämpotilamittarin näyttäessä aamulla -30°C:n lukemaa, tuntui hyvin luonnolliselta laittaa farkkujen alle pitkät legginsit ja kahdet paksut villasukkahousut. Ja toki toppahousut vielä farkkujen päälle. Niin ja olihan minulla vielä farkkujen alla pitkät, miltei polveen asti ulottuvat villasukat. Eipähän tullut kylmä, mitä nyt tunsin olevani kävelevä vaatekaappi.

Nyt uhmaan kylmää ja kipitän kirjastoon kotiuttamaan varauksessa olevan pinon kirjoja ja levyjä. Mieluisaa loppuviikkoa jokaiselle!

Arvottuja voittoja.

Arpaonni potkaisi oikein kunnolla ennen joulua; minä, jonka arpaonni on viime vuosina ollut lähes nolla, voitin peräti kaksissa blogiarpajaisissa. Nyt vihdoin ja viimein joulureissuilta kotiuduttuani sain paketit hyppysiini ja voi hurja, miten suloisia molemmat ovatkaan!

Magneetit voitin Maijan arvonnasta,


pussukan ja pehmosydämen (sekä kasan karkkia!) Niinalta.


Kiitos kumpaisellekin!

Näistä voitoista innostuneena päätinkin, että täälläkin taidetaan pistää taas jossakin vaiheessa kevättä arpajaiset pystyyn. Mutta ei vielä; aiheesta lisää sitten keväämmällä...

Vuoden ensimmäinen.