Löytöjä ja neljäs neljännestä.

Viikon kirppislöydöt: ne puolentoista euron kengät ja eilen löytynyt koru.
Lehtikorin pohjalta löytyi vielä muovikääreessä ollut Toastin talvikuvasto, jonka olin ihan kokonaan unohtanut. Voi miten ihania kuvia siinä onkaan. Onneksi löytyi.

***

Anjuska haastoi minut. Neljäs kuva neljännestä kansiosta.


Chinatown, Lontoo, kesäkuussa 2005. Matkan aikana olin jäädä auton alle ainakin viidesti, kuningattaren auto ajoi turistibussin edellä ja hotellihuoneen naapurissa asuneet suomalaisäiti tyttärineen huusivat toisilleen joka ilta.

sukkamieli, Olina, Hilja, Sanna - teidät on haastettu.

Punaista.

En ole koskaan ollut punaisen ystävä. Jotenkin olen kokenut sen liian hallitsevana, liian voimakkaana värinä itselleni.

Voisi sanoa, että punainen ei ole koskaan ollut minun värini.

Silti punaisia yksityiskohtia on huomaamattani ilmestynyt ympäri kotia. Pieniä, piristäviä, suloisia punaisuuksia.
Ja silti kävelin tänään kirpputorilta kotiin punaiset kesäkengät laukussani, vain 1,50 euroa köyhempänä. Ihmettelin koko kotimatkan ajan, miksen ollut aiemmin ostanut punaisia kenkiä. Nehän minulta olivat aina puuttuneet. Mutta eivätpä puutu enää.

Maanantain juttuja.

Aurinko paistoi ensimmäisiä kertoja tämän vuoden puolella olohuoneen nurkkaan - luksusta! Tuli heti niin keväinen olo, kun näki valon ja varjojen leikkivän seinällä.

Muutenkin olen tuntenut oloni jotenkin todella energiseksi. Ehkä syynä on se, että yksi stressin aihe katosi, kun eräs tentti on vihdoin ja viimein ohi. Enää yksi jäljellä!

Maijjan ja niinan tyynyompeluksien innoittamana nostin pitkästä aikaa ompelukoneen esille ja ommella surautin uuden tyynyn sohvalle näissä kuvissa näkyvästä kankaasta. Olisin ommellut sille myös parin, mutta vanu loppui kesken. Täytyy jatkaa huomenna kangaskauppareissun jälkeen. Kangaskaupassa tosin pitää kyllä kulkea alelaarin ohi silmät kiinni, sillä olen huomannut hamstraavani alekankaita ihan urakalla... Nytkin on iso kasa kankaita odottamassa inspiraatiota eikä lisää kyllä enää tarvitsisi.

Ja niin, melkein unohdin kertoa! Tilasin vihdoin ja viimein piikkimaton. Minulla on ollut vuosikausia jatkuvia niska-hartia-alueen särkyjä eikä mikään ole tuntunut auttavan. Olen myös viime aikoina huomannut olevani kuin mikäkin hermokimppu, lihakset ovat melkein koko ajan jännitystilassa. Jospa piikkimatto toisi helpotusta. Kunpa matto tulisikin pian, en malttaisi millään odottaa!

Omituinen tammikuu.

Tammikuu on ollut outo. Se on tuntunut kestävän ikuisuuden, vaikka päivät ja viikot ovatkin kuluneet nopeasti. Olen yrittänyt muistella, josko tämä kuu on aiemmin tuntunut samalta - en muista, en millään. Kai se on, en tiedä.

Tuntuu helpottavalta ajatella, että helmikuu on täällä ihan kohta. Toivon niin kovasti sen olevan helpompi, huojentavampi ja nimensä mukaisesti helmeilevämpi kuin tämä puuduttavan pitkä tammikuu.

Toivottavasti sinun helmikuusi on hyvä.

Uuvahtanut.

On vähän semmoinen olo, ettei millään jaksaisi eikä varsinkaan viitsisi tehdä mitään. Silti pitää koko ajan hörveltää ja tehdä ja mennä eikä voi vaan olla. Jos hetkeksikään istahtaa, niin kohta pitää jo hypätä pystyyn, koska omatunto alkaa kolkuttaa laiskottelusta. Silmissä vaan vilisee lista tekemättömistä asioista.

Ajatukset pyörivät ylikierroksilla ja aina vähän väliä havahdun miettimästä täysin aiheeseen liittymättömiä kysymyksiä. (Kuka on päättänyt, että vuorokaudessa on vain 24 tuntia? Kuka on päättänyt, että viikonloppuun kuuluu vain kaksi päivää? Kuka on päättänyt, että karhut voivat nukkua talviunta mutta ihmiset eivät?)

Vielä pari viikkoa ja sitten helpottaa, ainakin hetkeksi. Tuntuu vaan, että siihen on vielä niin valtavan pitkä aika. Siihen on monta tuhatta sanaa, monta sataa sivua ja aivan liian vähän tunteja vuorokaudessa.

Voi huokaus.

Espanjalaisia sanoja.

Istuin eräänä aamuna täydessä linja-autossa. Oli pimeää, kylmää, olin väsynyt ja myöhässä aikataulusta. Linja-autossa vallitsi perussuomalainen bussimeininki: kukaan ei avannut suutaan, mitä nyt yksi mutisi jotain hiljaa kännykkäänsä. Osa tuijotti ikkunoista ulos, osa tuijotti lattiaa, osa näytti tuijottavan tyhjään.
Kaikki istuivat hiljaisina. Tai siis melkein kaikki.

Bussin etuosassa istui kolme tyttöä. He puhuivat espanjaa, nauroivat, olivat iloisia ja pirteitä. En ymmärtänyt sanaakaan heidän puheestaan, mutta tulin silti jotenkin hirveän iloiseksi. Suljin silmäni ja kuvittelin hetken ajan olevani jossain aivan muualla, jossakin pienessä espanjalaisessa maalaiskylässä. Kaukana siitä kylmästä ja surkeasta aamusta.
Sitten joku painoi pysähdysnappia ja minä havahduin haaveistani.

Sen jälkeen päivä tuntui jotenkin paremmalta. Ne espanjalaiset sanat pelastivat päiväni.

Jippii, se toimii!

Voi hurja, olin täysin valmistautunut siihen, ettei kamera toimi. Mutta toisin kävi, se tosiaankin toimii! Olen niin innoissani!

Tekisi mieli ottaa useampiakin kuvia, mutta en raaski tuhlata filmiä heti kerralla... Lisää kuvia tulee siis aina silloin tällöin!

Vapaapäivä.

Kerrankin kun olisi voinut arkiaamuna nukkua pitkään, menin ja heräsin ennen kahdeksaa. Ja en tietenkään nukahtanut enää sen jälkeen. Pyh.

Ulkona paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta, pakkasta on parisenkymmentä astetta. Tekisi niin mieli ottaa kamera ja lähteä ulos kuvailemaan, mutta ei - pakko lukea tenttiin ja kirjoittaa pari koulutehtävää. Iltapäivällä ajattelin kuitenkin piipahtaa kirpputorilla.

Viikonloppuna testataan Polaroid-kamera, vihdoin ja viimein! Filmille luvattu viikon toimitusaika venyi melkein neljään, siksi viivästys. Jännittää nähdä, toimiiko kamera vai ei. Pidetään peukkuja, että toimisi!